tiistai 30.10.2012

Päivä, jonka tuun varmasti muistamaan aina. Päivä, joka romahdutti mut täysin. Päivä, jonka ansiosta mä oon vahvempi kun koskaan. Päivä, jolloin itkusta ei tullut loppua. 

Päivä, jolloin aloin arvostamaan mun terveyttä. Päivä, josta on kahdeksan pitkää kuukautta.

Olin käsityöluokassa just alottelemassa tuntia. Kello oli lähemmäs puolta kolmea. Sillon se tapahtui. Hetki, jonka muistan kun eilisen. Kaksi mun kaveria tuli kysymään mua ja lopulta pyysi mut käytävään. 

Näin heidän silmistä, että nyt ei kaikki oo hyvin, jotain isoa on tapahtunut. Mitä? Mä kysyin monesti. Kumpikaan heistä ei halunnut sanoa sitä ääneen ja mä jatkoin 'ei se nyt niin paha voi olla, sanokaa nyt!!'.

 Se oli sittenkin. Se oli mun elämäni rankin hetki ja lause minkä oon ikinä kuullut. Se oli kuin isku vasten kasvoja. Enkelipoika on kuollut viimeyönä.

Mä romahdin siihen paikkaan. Huusin ei. Mä en uskonut. Kyyneleet virtasivat ja mua sattu, mua sattu paljon.

Kaiken tän shokin keskellä alkuhetkillä mun kropan sisällä virtas kumminkin helpottuneisuuden ja onnellisuuden tunteet. Enkelipojalla on nyt hyvä olla. Ei kipuja, ei särkyjä, kaikki on hyvin. Sillä samalla hetkellä mä yritän soittaa kavereille ja saada kuultuun varmuuden. Meidän koulun opo kuulee mun itkun ja tulee auttamaan. Se halaa mua ja pitää kättä mun olkapäällä samalla kun sanoo, että se on varmaa. Enkelipoika nukkui pois. 

Mun itku muuttui pikkuhiljaa huudon ja itkun sekoitukseks. Mä hoin kokoajan ei, ei, ei tää voi olla totta. Soitin äidille ja lähdin kotiin. Söin vähän jotain ja hyppäsin Mannan kyytiin. Käännettiin nokka kohti Anna Tapion koulua. Mä en itkenyt enään melkeen yhtään. Istuin hiljaa ja yritin tajuta mitä oli tapahtunut. En onnistunut siinä.

Kokoonnuttiin kaveriporukan kanssa Mannalle, jotta kenenkään ei tarvitsisi olla yksin. Mä olin edelleen hiljaa. Itkin ja tuijotin kynttilöitä. Ajattelin ja itkin lisää. Yksi partioaikuinen otti mut kainaloon, itkin vielä enemmän. Käytiin yhdessä muistoja läpi, siitä tuli hyvä mieli. Tajuttiin kuinka upea persoona ja ihminen hän oli.

Kun tulin kotiin kaikki muut perheenjäsenet oli jo nukkumassa tai ainakin sängyissä. Kävelin äitin ja isin makkariin. Halasin äitiä kovempaa kuin koskaan, en tahtonut päästää irti. Kyyneleet vaan valu mun poskia pitkin. Hetken kuluttua mä menin mun huoneeseen. Yllätyksenä mun sisko oli siivonnut sen ja ostanut mulle suklaata ja karkkia. Hymyilin ja käperryin peiton alle. Pyörin kauan sängyssä eikä uni meinannut tulla millään. Nousin istumaan ja katselin ikkunasta tähtitaivasta. 'tuolla mun rakas nyt on' ajattelin ja painoin pääni takaisin tyynyyn. Jossain vaiheessa mä olin saanut unta. Onneksi, koska seuraava päivä tulisi olemaan raskas. Mä tiesin sen jo etukäteen.

Seuraavana aamuna mä heräsin herätyskellon soittoon. Mä lähdin kouluun. Mä halusin näyttää kaikille, että mä oon vahva. Mä oon tarpeeks vahva menemään kouluun tän kaiken keskellä. Mä en kuitenkaan ollut. Puolen päivän jälkeen mä löysin itseni kotoolta sängystä nukkumasta. Jollain tavalla mä petyin itteeni ja siihen miten luovutin. Siihen, kuinka mä näytin heikkouteni.

Nyt voin vain todeta, että mulla on ystävä jo odottamassa mua pilvien päällä <3

Mulla on järkyttävän kova ikävä sua, nuku hyvin rakas <3