Muistot on kalleinta kultaa

Muutama suru-uutinen on taas saapunut mun elämään.

 Haikein mielin muistelen, kun kirjoitan tätä postausta teille.

 Jotenkin ekaa kertaa hetkeen tää kirjottaminen tökkii ja pahasti.

 En saa järkeviä lauseita, en saa mun ajatuksiani kirjattua niin, miten ne haluaisin kirjata. 

Ehkä se on joskus ihan hyväkin, ei aina tarvii osata. 

Hetken mietin, mikä piristäis mun päivää. En tiennyt siihenkään vastausta heti, kunnes istahdin koneen ääreen. Tajusin, että mullahan on kaksi vaaleanpunaista sydäntä suoraan mun nenän edessäni, jotka on täynnä positiivisia asioita musta. Sydämet kirjoitettiin riparilla kesällä. Nuo kaksi sydäntä sisältää sellasta tekstiä, mitä en olisi voinut ikimaailmassa edes haaveilla, että musta kirjotettaisiin niin. Itkuhan siinä pääs, kun ekan kerran nuo luin. Tuhannet kiitokset niihin kirjoittaneille. <3

"parempaa kaverii ei vois toivookaa, huippu isonen ja luonne kohillaan <3"

"sä olet yksi vahvimmista ja upeimmista persoonista, kehen oon tutustunut. En käsitä, miten kukaan voi olla noin huomaavainen ja ystävällinen. Jos joku painaa, tietää, että suhun voi luottaa. Ihailen sitä, miten paljon välität muista ja annat kaikkesi heidän vuokseen. Olet älyttömän tärkeä, rakastan sua, muista se <3"
"paras isonen"

"maailman paras kuuntelija ja auttaja, oot ihana <3"

"Huomaat kun joku tarvitsee kuuntelijaa. Olet aina valmis auttamaan toisia. Olet herttainen tyttö!"

"suhun voi _aina_ luottaa"

Totuttelua arkeen..

Sinne hurahti kesäloma vuosimallia 2014. Loma ei ollut ehkä kokonaisuudessaan parhaimmasta päästä, mutta pienet, tärkeät hetket tekivät mun lomasta ainakin hyvän, ei kuitenkaan parhaan. Hankalasti sanottu, mutta toivottavasti sen pointti nyt tuli kuitenkin edes jotenkin julki.

"Niin kuin tossa sanoin, että mun loma ei kokonaisuudessaan ollut parhaimmasta päästä niin silti muistelen tiettyjä hetkiä hymyssä suin. Kasvoin omasta mielestäni henkisesti tämän loman aikana paljon, en liikaa - sopivasti. Mielestäni olen valmis lähtemään "yksin" uuteen kouluun, uuteen ympäristöön, uusien ihmisten keskelle. Yksin siksi heittomerkeissä, koska en tavallaan lähde yhtään minnekään yksin. Onhan koulu täynnä muitakin opiskelijoita, ykkösluokkalaisista kolmosluokkalaisiin! Mutta... Mä en tunne mun alalta ketään. Sen takia lähden tavallaan yksin. Tää on mulle aika hitsin iso harppaus, koska mä olisin voinut mennä pelkästään sinne lukioon, minne mun puolet kavereista menee. Mutta mä en tehnyt sitä ratkasua, vaan lähdin kulkemaan omaa polkua. Onneksi tein sen päätöksen, vaikka nyt jo jännittääkin, että miten tulen pärjäämään."

Näin kirjoitin viikko sitten luonnospostaukseen. En oo varmaan ikinä jännittänyt kouluun menemistä noin paljon, mitä jännitin maanantaina kun ajoin kohti Keudaa. Oli hirveetä kävellä liikuntasalin poikki takaosaan istumaan. Oli muutkin jutut aika kauheita, mutta tässä ollaan. :D Ekana päivänä tutustuin mua kaksi vuotta vanhempaan luokkalaiseen ja nyt toisen ja kolmannen päivän aikana kahteen mun ikäseen tyttöön! Ihan huippu tyttöjä, joiden kanssa varmasti tuun viettämään suurimman osan tosta kolmen vuoden rupeamasta. Ei siitä sen enempää! Uskon, että mun amisajasta tulee tosi hyvä. :)

Palaillaan vähän muiden juttujen parissa seuraavaksi! Tsemppiä kaikille lukion tai ammattikoulun aloittaneille :) ja tietty niille, ketkä jatkaa opintojaan!! 

The fault in our stars

Tähtiin kirjoitettu virhe, se kehuttu nyyhkyleffa. Kävin katsomassa kyseisen leffan kaverin kanssa tänään. Ei muuten turhaan ylistetä maasta taivaisiin! Oli ihan tosi hyvä leffa ja luen varmaan myös sen kirjan. :)
En nyt viitsi mitään juonipaljastuksia tehdä, mutta jos joku ei tiedä vielä leffan "ideaa" niin kerron ihan lyhyesti. Kaksi nuorta tapaa syöpäpotilaiden tukiryhmässä ja rakastuu toisiinsa.

Hahaha, ups! Tajusin vasta jälkeenpäin, että seuraava tekstipätkä kyllä saattaa paljastaa aika paljonkin siitä leffasta :'D Varoitan siis jo etukäteen: jos et halua mitään juonipaljastuksia, ÄLÄ LUE seuraavaa neljää riviä.

Elokuvan loppupuolella varmaan puolet salista pyyhki kyyneleitä ja haukko henkeä. Multa vierähti onneksi vaan yksi tai ehkä kaksi kyyneltä poskelle. Mä oon tavallaan kokenut sen elokuvan toisen päähenkilön tuskan. Mä oon ne kyyneleet vuolattanu 631 päivää sitten. Ne pari hassua kyyneltä tuli vaan ikävän ja kaipuun merkiksi. Tajusin vasta elokuvan loputtua, että hetkinen. Tässä tarinassa on jotain tosi tosi tuttua. 

"Syvälliset" mietiskelyt saa nyt jäädä lyhyeksi, koska en tänne kuitenkaan ihan kaikkea halua jakaa. Mutta asiasta toiseen, mulla loppu kesätyöt ja ensimmäinen lomaviikko töiden jälkeen on takana päin.
Olin muutaman päivän mökillä, kunnes kyllästyin. Oon yrittäny olla mahdollisimman paljon kavereiden kanssa. Hain elämäni ensimmäistä kertaa "oikeeta" työpaikkaa ja sain kutsun työhaastatteluun. (JEEE!!) Toivon, että saisin sen paikan, koska se työ vaikutti kivalta ja sellaselta missä voisin viihtyykin.

Loma alkaa pikku hiljaa lähenee loppua ja mulla ei sen erityisemmin suunnitelmia ole! Lähetään perheen kanssa Tallinaan risteilylle ja ehkä kaveriporukan kanssa telttailemaan, se jää nähtäväksi! Yritän kehitellä jotain postauksia tässä lomalla. Jotain muita siis kun näitä 'tänään tapahtui sitä, tätä ja vähän tota' tyyppisiä postauksia! Palaillaan, moi. :)